Codex Ritarius/Sör Aldwin

Domhan-wiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Nykyaikaan säilyneet Codex Ritariuksen sör Aldwinia käsittelevät osuudet.

Aldwin Alpucin oli miehen nimi. Hän oli Pitkän Rauhan aikana meſerialaiſeen maanwiljelijäperheeſeen ſyntynyt poika, joka eleli lapſuutenſa aiwan tawalliſisſa merkeisſä. Hän oli kuitenkin tawattoman kiinnostunut iſänſä ſilloin tällöin kertomista wanhoista legendoista, jotka ſiſälſiwät jo tarunhohtoiſen harwinaiſikſi käyneitä lohikäärmeitä. Pikku Alpucin kiinnostui aiheesta niin kowin, että päätti jo pienenä tappawanſa joskus ihan oikean lohikäärmeen. Hänen unelmanaan oli päästä kuninkaan lohikäärmeritarikſi. Tekoa walmistellakſeen hän ryhtyi oitis hommiin ja alkoi harjoitella erilaisten aſeiden käyttämistä. Kun hän oli ſaawuttanut mestariuden yhdesſä aſelajisſa, hän ſiirtyi heti toiſeen. Eri aſeiden harjoittelun wälillä hän teki ammatikſeen paljon ſiihen aikaan laittomia palkkaſoturin hommia rahoittaakſeen warusteet ja opintonſa. Periaatteen taſolla tämä oli hirwittäwän waarallista, ſillä palkkaſoturius oli lukuiſia rauhanpalkintojakin ſaaneen kuningas Jalmari Jalomielen hallintokaudella ankarasti kiellettyä toimintaa ja ſotatoimien harjoittaminen oli tarkkaan rajattu ainoastaan tiettyjen liſensſinhaltijoiden käſiin, eikä niihin liittywiä tietotaitoja ſaanut luowuttaa ulkopuoliſille. Näin kaukana maaſeudulla kuninkaan lainwalwojia ei toſin juuri näkynyt.

Kun Pitkä Rauha lopulta päättyi Morkotin ryhdyttyä ahdistelemaan Westhanian waltioita ſotilaalliſesti ſuuresſa mittakaawasſa, lähetti koko ikänſä rauhaa harrastanut kuningas Jalomieli hammasta purren waltakunnan jokaiſeen kolkkaan määräykſen, että jokaiſesta waltakunnan talonpoikaisperheestä oli kolmasoſan perheenjäsenistä pyöristettynä ylöspäin ſaawuttawa kuninkaan palwelukſeen opettelemaan työkalujen käyttämistä aſeina. Täsſä joukosſa oli myös Aldwin, joka määrättiin palwelemaan Pohjois-Pantoniin lähelle Huippuwuoria Walbaronin wiidennentoista astalokomppanian mukana. Koska Aldwinilla oli ſiwiiliammattinſa puolesta niin paljon käytännön kokemusta taistelemiſesta, hän luonnolliſesti oſoittautui tawalliſia westhanialaiſia talonpoikia taitawammakſi. Menneiſyytenſä ſalatun palkkaſoturihistorian mahdolliſen paljastumisen wuokſi rangaistusta peläten Aldwin eſitti olewanſa taistelemiſesſa warſinainen tunari ja häwiſi kaikki harjoitusottelunsa tahallaan, mikä pidemmän päälle käwi warſin turhauttawakſi hänen kaltaiſelleen kaikkien aſelajien ammattilaiſelle. Wiidennentoista astalokomppanian komentaja ſör Kormelius oli luonteeltaan warſin wahingoniloinen mies ja tällaiſen ſuuruusluokan tappioputkesta hän laittoikin äkkiä huhuja kiertämään, minkä johdosta Aldwin tuli ſaaneekſi oſakſeen enemmän huomiota kuin ehkä oliſi halunnut. Tieto hänestä kiiri lopulta jopa itſenſä kuningas Jalmari Jalomielen korwiin ennen kuin hän oli warſinaiſesti tehnyt enſimmäistäkään lukuiſista urotöistään. Jotkut historioitſijat witſailewatkin tapahtuneesta käyttämällä ſiitä nimeä ſ ö r A l d w i n i n n o l l a s u r o t y ö.

Eräänä ſyyskuiſena iltapäiwänä käwi niin, että Walbaronin wiidestoista astalokomppania oli partioimasſa kauempana Huippuwuorilla kuin koskaan, kun miehet päättiwät ottaa toiſistaan mittaa ja järjestää kakſintaisteluturnaukſen. Tämä woimien koettelu oli muodostunut jo perinteekſi, ja Aldwin Alpucinin alituinen wiimeiſekſi jääminen jakſoi aina wain naurattaa muita. Ja niinhän ſiinä taas käwi, että Aldwin Alpucin antoi mukiloida itſenſä tajuttomakſi, eikä woi ſanoa, että kukaan oliſi ollut kamppailun lopputulokſesta warſinaiſesti yllättynyt. Tällä kertaa komppanialle tuli kuitenkin äkkilähtö läheistä Ylännön idyllistä wuoristokylää puolustamaan ſeudulle äkkiarwaamatta ilmestyneitä Morkotin palwelijoita wastaan, eikä Aldwin wielä ſilloin ollut tullut takaiſin tajuihinſa. Niinpä hän ajautui erilleen komppaniastaan ja jäi ekſykſisſään harhailemaan wuoristoon.

Siirrytään nyt draaman rakenteen wuokſi kertomaan tapahtumien kulkua wiidennentoista astalokomppanian näkökulmasta. Yläntöön hyökkänneet Morkotin palwelijat oliwat haltioista jalostettua örkkikanſaa, joka oli warſin uusi ja erikoistunut haltian alalaji Westhanian historiasſa. Örkit owat kaameita ja raakalaismaiſia hirwiöitä, joilla on tapana harrastaa julmia hyökkäykſiä muiden elollisten rotujen edustajien kimppuun. Niihin aikoihin ne oliwat monin werroin waaralliſempia kuin tänään. Jokainen heistä oli kouluttautunut warſinaiſeksi aſeellisten kamppailulajien mestarikſi, ja heidän aſeenſa oliwat parempaa metallia kuin walbaronilaisten työkalut. Nyt kyſeesſä olleen örkkilauman kukistamiſekſi oliſi normaalioloſuhteisſa tarwittu Walbaronin ſotawoimien toiſeksi matalinta taſoa olewa, aſeistettu joukko-oſasto, ja astalokomppaniat oliwat tämän hierarkian pohjalla. Erinäiſistä ſeuraawakſi kerrottawista ſyistä johtuen Yläntöön hyökänneet örkit kuitenkin lopulta kukistettiin.

Walbaronilaisten ſaapuesſa paikalle örkit oliwat linnoittautuneet Ylännön majataloon, josſa he pitiwät kyläläiſiä panttiwankeinaan. Sör Kormeliukſen käskystä wiidestoista astalokomppania aſettui piirittämään majataloa ja walwomaan wiſusti ſen kaikkia uloskäyntejä. Lukuiſista yritykſistä huolimatta örkit eiwät ſuostuneet neuwottelemaan rauhan ehdoista eiwätkä panttiwankien wapauttamiſesta. Tätä piiritystä jatkui noin kokonaiſet kymmenen tuntia, ſyſipimeille aamuyön tunneille ſaakka. Sitten kaikki käwi kamalan äkkiä. Ylänteen itäpuoleiſilta wuorilta puhalſi nawakka tuuli tuoden wuorten yllä leijailleet ſumuiſat uswapilwet mukanaan niin, ettei Ylännösſä woinut enää nähdä eteenſä. Samaan aikaan taiwaalta kuului kuin ſadan ukkoſen jyrinä ja oli kuin ſata ſalamaa oliſi iskenyt eri puolille Ylännön kylää ja ſeuraawasſa ſilmänräpäykſesſä ſankan uswapeitteen läpi jokaiſesſa ſuunnasſa näkyi wain rakennusten korkuisten liekkien kajastus. Koko aſutuskeskus oli ilmiliekeisſä. Sör Kormelius tieſi, ettei näin äkilliſen tulipalon aiheuttaja woinut olla mikään muu kuin wanhoista legendoista tuttu lohikäärme-eläin, waikka hän ei uskonut ſellaiſia enää olewankaan. Yösſä kuului wielä ykſi waltawa karjaisu ja ſitä ſeurannut tömähdys, ja lohikäärme oli poisſa yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Lohikäärmeen mahtipontinen karjunta waihtui palawien kyläläisten ja Walbaronin wiidenteentoista astalokomppaniaan wärwättyjen maanwiljelijöiden pelon- ja kauhunſekaiſiin tuskanhuutoihin, jotka nekin pikku hiljaa kaikkoſiwat.

Tuona ſyyskuiſena yönä Ylännön kylä menetti kaikki rakennukſenſa ſekä ſuurimman oſan aſukkaistaan täsſä waltawasſa tulipalosſa, mutta ainakin majatalon wallanneet örkit ſaiwat myös ſurmanſa. Lohikäärmeen jälkeenſä jättämä haju ſekä palaneiden ihmisten ſuolistoista wapautunut löyhkä oli ſietämätön. Hetkeä myöhemmin aurinko nouſi itäisten wuorten takaa ja tuuli muutti ſuuntaa. Se puhalſi mustan ſawun pois auringon edestä ja kirkas walo loisti häwitykſestä jäljelle jääneiden ſotilaiden kaswoille. Sawuwerhon takaa paljastui Aldwin Alpucin, joka poſeeraſi takanaan paistanutta aurinkoa wasten ſeiſoen waltawan maasſa lojuneen lohikäärmeenruhon päällä. Tätä tapahtumaa kutſutaan nimellä ſ ö r A l d w i n i n e n ſ i m m ä i n e n u r o t y ö.

Sör Aldwinin jäämistöstä myöhemmin löytyneestä ſalaiſesta päiwäkirjasta tiedämme nykyään tapahtumien kulusta myös toiſen werſion. Kun Aldwin wiimein yömyöhällä palaſi tajuihinſa ja huomaſi muiden lähteneen, hän lähti heti ſeuraamaan muiden jälkiä. Hän päätti ottaa ſuunnakſi Ylänteen idylliſen wuoristokylän ja ſäästääkſeen aikaa hän käytti warſinaiſen tien ſijaan maaston läpi kulkewaa oikoreittiä. Matkan warrella hän kuitenkin huomaſi jotain erikoista, joka ſai hänet hieraiſemaan ſilmiään. Kalliolla kiwenmurikoiden wälisſä makaſi liikkumattomana aiwan waltawa kultaſuomuinen käärme, tai ainakin ſe näytti käärmeeltä. Lopulta kun Aldwin uskaltautui tarkastelemaan ſitä hieman lähempää, hänelle wälähti, että koska ſe oli niin iſo, niin kyſeesſä ei woinut olla mikään muu kuin lohikäärmeen häntä! Sillä hetkellä Aldwinin ajatukſet mullisti ristiriitaisten tunteiden waltawa ryöppy, ſillä toiſaalta hänen täytyi wiimeinkin olla lähellä aiwan oikeaa lohikäärmettä, mistä hän oli koko ikänſä haaweillut, mutta toiſaalta lohikäärmeen häntä lojui hänen wieresſään wailla omistajaa. Aldwin tiesi, että ſäikähtäesſään lohikäärmeet pudottawat häntänſä. Se on tiettyjen liskolajien ikiwanha ſelwiytymiskeino, jolla ne hämääwät ſaalistajaanſa. Kun lohikäärme pudottaa häntänſä, ſaalistaja käy hännän kimppuun todennäköiſyydellä ykſi kahdesta, ja niin ſattuesſa warſinainen eläin woi puikkelehtia pakoon. Wanhan tilalle kaswaa kuitenkin uuſi häntä muutamasſa wuodesſa. Kun enſimmäiſet aſiaa tutkineet eläintieteilijät Beronnan yliopiston eläintieteelliſen tiedekunnan hermetologian laitokſelta aikoinaan julkaiſiwat tutkimukſen, josſa eſiteltiin erilaiſia tapoja ſaada lohikäärme pudottamaan häntänſä, lohikäärmeenhännästykſestä tuli oitis aateliston uuſi ſuoſikkilaji, ſillä lohikäärmeen häntä oli mitä ſuurinta herkkua. Pikku hiljaa lohikäärmekannat harweniwat ja uſeimmat ykſilöt muuttiwat wuoristoille ja muille waikeakulkuiſille alueille ſaadakseen olla rauhasſa pikkuprinsſeiltä.

Tämä kaikki ja paljon muuta muistui Aldwinin mieleen hänelle lapſena luetuista lohikäärmeſaduista. Aſiasſa oli kuitenkin jokunen hänen mieltään askarruttawa tekijä.

  1. Enſinnäkin, lohikäärmenhäntä oli yhä tallella. Joten jos joku oli harrastanut ſiellä lohikäärmeenhännästystä, hän oliſi onnistuneen ſäikäytykſen jälkeen jättänyt hännän maahan lojumaan. Se oli äärimmäiſen epätodennäköistä etenkin näinä myöhäiſinä aikoina, kun lohikäärmeet oliwat jo niin harwinaiſia ja oikein walmistetusta lohikäärmeenhännästä ſai makſaa omaiſuuden per annos. Kukaan ei ſiis ollut hännästysmielesſä ſaanut lohikäärmettä pudottamaan häntäänſä.
  2. Toiſekſi, jos lohikäärme ei ollut pudottanut häntäänſä hännästäjien takia, niin minkä takia ſitten? Beronnan yliopiston eläintieteelliſen tiedekunnan profesſoritkaan eiwät tienneet mitään luonnollista ſyytä, joka ſaiſi lohikäärmeen ſäikähtämään. Aldwin järkeili, että ſellaiſen hännän löytymiſen noin wain wartiotta ja ilman merkkiäkään ſen edelliſestä omistajasta täytyi ſiis olla erityiſen poikkeukſellinen tapaus. Hänellä oli asian aiheuttajasta ſynkkä aawistus.

Aldwin otti löytämänſä hännän kainaloon ja lähti jatkamaan matkaa. Yleenſä ſellaista häntää ei jakſaiſi ykſin kantaa, mutta hänen oli pakko. Eihän ſellaista aarretta woinut jättää erämaahan lojumaan. Siitä ſaiſi hywän aterian, ja ehkä hänen arwostukſenſa hieman kaswaiſi taistelutowerienſa ſilmisſä.

Hieman ennen aamunkoittoa Aldwin oli patikoinut Ylänteen reunalle. Siellä hän näkikin kawerinſa. Ilmeiſesti kylän ainoasſa majatalosſa oli jokin panttiwankitilanne meneillään. Sitten äkkiä tuuli yltyi ja ſumu nouſi. Oli kuin lohikäärme oliſi karjaisſut ja ſilmänräpäykſesſä koko kylä oli kuin liekkien muodostama waltameri. Joka puolella oli yötäkin mustempaa ſawua. Tulinen pimeys laskeutui Ylänteen kylän ylle.

Aldwin ei kyennyt käſittämään mitä seuraawakſi tapahtui. Hänen jalkoihinſa putoſi jostakin täyſikaswuinen kultainen lohikäärme, joka oli ilmeiſesti menettänyt henkensä. Aldwin ehti panna merkille, ettei lohikäärmeellä ollut häntää. Sitten tuuli kääntyi ja puhalſi ſawuwerhon pois Ylänteen yltä. Seuraawasſa tuokiosſa kaikki tulipalosta ſelwinneet oliwat kokoontuneet ihmettelemään Aldwin Alpucinin ſaalista.

Ja niin Aldwin Alpucin merkittiin todistajien läsnäollesſa Ylänteen kylän pelastajakſi ja lohikäärmeentappajakſi. Jopa ſör Kormelius onnitteli Aldwinia, waikka ei ollut uskoa ſilmiään. Hän näki tilaiſuutenſa päästä kuninkaan ſuoſioon tulleen ja matkusti Aldwinin kansſa Walbaronin pääkaupunkiin Beronnaan, josſa waltakunnan kuninkaanlinnan korkeat tornit kohoſiwat korkeammalle kuin mikään muu ihmiskätten tekemä rakennus, jos korkeammalle rakennettuja ei oteta laskuun. Kuningas Jalomieli otti Ylänteen ſankarit wastaan ja ſör Kormelius kertoi hänelle kaiken Aldwinin enſimmäiſestä urotyöstä. Jalomieli oli tarinasta liikuttunut, ja Aldwin Alpucinista tuli ſör Aldwin ja hänet otettiin uuſimpana liſäykſenä Walbaronin lohikäärmeritarien ritarikuntaan, joka oli waltakunnan korkea-arwoiſin ritarikunta. Näin äkkiä ſör Aldwinin elämä muuttui ryyſyistä rikkaukſiin. Sör Aldwin ei kuitenkaan ollut onnellinen. Kanſan ſilmisſä hän oli lohikäärmeentappaja ja lohikäärmeen tappaminen oli aina ollut hänen ſuurin unelmanſa. Hänen mieltään jäi kuitenkin waiwaamaan ſe ſeikka, ettei hän ollut koskaan tappanut lohikäärmettä, waikka oli pääsſyt niin lähelle. Ja kuka tietää, hänen jalkojenſa juureen kuollut lohikäärme ſaattoi olla wiimeinen. Hän yritti jatkuwasti unohtaa ſuuren murheenſa ja oſallistui aktiiwiſesti pääkaupungin ſeuraelämään ſekä ſilloin tällöin toteutti kuninkaan pyytämiä pikku askareita. Säännölliſesti pidetyisſä lohikäärmeritarien ritarikunnan kokoukſisſakin hän oli welwoitettu käymään, waikka eſityslistat ammottiwatkin tyhjyyttään, koska kaikki tunnetut lohikäärmeet oli jo tapettu. Kokoukſet pidettiin kuninkaanlinnan korkeimmasſa tornisſa. Sieltä oli ſuuntana ainoastaan alaspäin.

[Sivu käsikirjoituksesta on kadonnut.]

Sillä hetkellä hän oiwalſi, mitä hänen piti tehdä. Oli päiwänſelvää, että ſe, mitä kultainen lohikäärme oli pelästynyt Huippuwuorilla, ei woinut olla kukaan muu kuin Morkotti. Sör Aldwin tieſi, että wain kukistamalla tuon Morkottina tunnetun henkilöitymän hän woiſi olla jälleen onnellinen.